Eniten on pelättävä itseään, sillä kukaan ei pysty satuttamaan niinkuin sinä itse

Mä seison ja katson merta. 
Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti. 
Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa. Ja silti… mua pelottaa. 

Mä tunnen, miten mua vedetään sameaan syvyyteen.

Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja ja kietoutuu mun valkoisiin reisiin. 

Mä vajoan. 

Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo: hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän, läpi kivien, kuunsäteitten ja kuoleman. 

Ja yläpuolella meri jäätyy jo ja mä tiedän, että jään tänne ikuisesti. 

Mun keuhkot täyttyy vedestä ja haiden sileät kyljet hyväilee mun ihoa. 

Ne katsoo mua silmiin enkä mä voi liikkua. 

Jääpeite on jo paksu ja mun keuhkot on täynnä vettä. 

Mä yritän liikkua mutten voi. 

Ja ihan hiljaa niitä liukuu lisää ja lisää mun ympärille. 

Kuunsäteet välähtelee niiden hopeisissa kyljissä. 

Mä ajelehdin pitkin meren pohjaa enkä hengitä enään. 

Ne näykkii mun varpaita ja sormenpäitä, suolavesi kirvelee verisiä haavoja.