BLOGI MUUTTANUT!

KLIK KLIK KLIK KLIK!

Viime kuvauskeikkoja

My super beautiful friend

Miten joku vaan voi olla näin kaunis?

Night in amusement park

Pari sanaa ..anoreksiasta

Aattelin taas kirjottaa vähä diipinpää shittiä näinkin tabusta aiheesta kuin anoreksiasta. Oon viime aikoina aika monta kertaa törmänny kys. asiaan ja haluaisin kirjottaa ja jakaa muutaman sanasen siitä ja pari omakohtaista kokemusta ja ajatusta. Mulle tää ei enään oo mikään salattu puheen aihe koska oon jo pari kuukautta ollu täysin kuivilla mailla ja parantuminen on hyvässä vauhdissa.

Koskaan en oo ollut oikeesti oikeesti lihava. Kaikki tais saada alkunsa yläasteella kun mua alettiin kiusata. Millon mulla oli vääränlaine tukka, vääränlaiset vaatteet, millon kuuntelin vääränlaista musiikkia ja millon sanoin vääriä asioita: aina keksittiin jokin syy kiusata. Ja se ihan oikeesti satutti. voin myöntää itekkin että oon aina ollut vähän erillainen ja persoonallisen näköinen mutta koskaan en oo ketään halunnut loukata niinkun mua on loukattu, mutta anyway, oon antanut niille ihmisille anteeksi vaikkei sitä anteeksipyyntöä koskaan kuulunut. Seiskaluokan jälkeisenä kesänä vähän päälle kuukaudessa laihduin reilut kymmenen kiloo, 39kiloon. Mun ei ollut tarkotus ees laihduttaa mutta koska kaikki oli niin helppoa ja jäin koukkuun en osannutkaan enään lopettaa. Yläasteen ajan olin tosi hoikka mutta ysin päättyessä en kokenut enää olevani sairas. Koskaan en kellekkään avautunut asiasta tai kertonut mutta kyllähän ihmiset aavisteli ja kyseli kun olin laihtunut. Pitkään meni etten oireillut juurikaan kunnes lukion ensimmäisellä luokalla, uudenvuoden jälkeen joku taas napsahti päässä. Luulin kokevani jonku ihme valaistuksen kun ymmärsin (luulin ymmärtäväni) että laihdutus ois ratkaisu ja avain ihan kaikkeen. Varmasti kaikki asiat järjestyis ja olis hyvin jos oisin laihempi. Varmasti jokanen poika haluais olla mun kanssa jos olisin laihempi. Mulla ois enemmän ystäviä jos oisin laihempi. Tätä ei onneks kestänyt näin voimakkaana kuin muutamia viikkoja jonka aikana skippailin ruokia, valehtelin, palellutin itseeni jotta kroppa lämmetessä joutuis polttamaan kaloreita, join järkyttäviä määriä vettä ja treenasin.

Taas kesäloman alkaessa olin huonona ja täysin kujalla. tällä kertaa uskalsin puhua ja sain apua. Mua vietiin psykalle puhumaan ja mua punnittiin joka viikko. Mun Belgian vaihtojakso oli peruuntua tän kaiken takia. Lopuksi aloin syömään ja paino ei enään pudonnut. Loppu kesän podin huonoa itsetuntoa mutta en laihduttanut. Tuli syyskuu ja nenä oli kohti belgiaa. Mulle aika sielä oli järkyttävän raskasta ja olin täysin hukassa. Kaikki rakkaat oli suomessa, en osannut kieltä eikä kukaan ymmärtänyt eikä halunnut ymmärtää mua. Toisen viikon aikana tekeydyin sairaaksi ja kun hostit oli töissä lenkkeilin ja treenasin salassa. Illalla kun ne taas oli töissä pystyin hyvin skippaamaan ateriat. Viikossa laihduin 4kiloa ja muutaman päivän päästä mua lennätettiinkin jo kotiin. Kotona äiti piti musta huolta, hoiti ja kuunteli. Pitkään sen jälkeen olin hyvänä ja keväällä tehtiinkin Petran kanssa sen koulun lopputyönä dokumentti: Kokoa 32-kun vähemmän ei ole enemmän. Kesän alussa taas lopetin syömisen ja kahdessa viikossa laihduin taas n.6kiloa. Painoin 45kiloa eli reilusti vähemmän mitä mun ikäisen ja pituisen kuuluisi painaa. Herätyksen koin vasta kun menetin tajunna ja pyörryin suihkunlattialle. Mua pelotti maailman eniten syödä ja pelkäsin ruokaa enemmän ku mitään koskaan. Onneksi Tiia piti musta huolta, kuunteli, puhui järkeä, syötti ja lohdutti ja kehui mua. Vähitellen mun omakuva alkoi realisoitua ja itsetunto nousta. En nähnyt peilistä enään mitään 150kiloista löllykkää vaan sopusuihtaisen nuoren naisen.  Osasyynä mun sairauden puhkeamiseen ja paranemiseen on ollut aina ihmisuhteet, lähinnä parisuhteet: niin hyvässä kuin pahassa. Tiia on ensimmäinen joka on saanut mua ainoastaan paremmaksi ja oon sille niiiiin kiitollinen siitä että päivästä toiseen se jaksaa tsempata mua ja kertoo että oon hyvä ja kaunis just tälläsenä. En nyt syytä ketään tästä tietysti koska itsehän omat valintani olen tehnyt mutta kaikista kauheinta oli nähdä miten rakkaat ihmiset syyttivät itseensä vaikkei se ollut millään lailla niiden vika..  Nyt onneksi kaikki on ihanan tasaista mun elämässä ja hyvin ja oon järjettömän iloinen siitä, siitä että oon osannut ja voinut ja ennenkaikkea uskaltanut päästää irti anoreksiasta. Päivä kerrallaanhan tässä mennään mutta onneks mun ei tarvitse niitä päiviä yksin kulkea..

Anoreksiaan tai muuhun syömishäiriöön sairastuneille/oireileville haluan sanoa vaan että hankkikaa apua, se ei ole heikkouden merkki vaan nimenomaan vahvuuden. Kun kerran tähän helvettiin joutuu, siitä on niin kauheen vaikee päästä eroon se on nimittäin hemmetin syvä suo jota suurinosa kantaa loppuelämänsä mukana. Koskaan ei kannata tavoitella sairaalloista laihuutta koska sei ole millään tapaa kaunista vaan pelottavaa, kylmää ja kolkkoa. Ja kaikenlisäksi koirat ovat ainoita jotka juoksevat luiden perässä. Moni varmaan nyt ajattelee että oon vaan katkera ja kateellinen kun en pysynyt anan kanssa mutta ihan oikeesti, mielummin nautin tervettä elämää. Tää maistuu niin paljon paremmalta kuin elämä anoreksian ja kaloritaulukoiden kanssa. Anorektikot niin monesti selittävät että täytyy saada elämään kontrollia ja muut ovat vain kateellisia kun niillä on sitä kontrollia mutta paskan marjat, kaikki kontrolli on tasan sillä sairaudella. Anoreksia ja laihdutus ei todellakaan oo ratkaisu yhtään mihinkään eikä sitä kannata haluta tai tavoitella. Elämässä on niin paljon kaunista ja hyvää jos sen vaan antaa näkyä ja avaa silmänsä sille. Laihuus ei todellakaan oo ainoa mahdollisuus olla kaunis joten älkää pitäkö siitä kiinni vaan päästäkää se menemään. Jos joku haluaa puhua tästä vielä niin voi ottaa muhun yhteyttä. Voimia kaikille murusille jotka kamppailee tälläsen kanssa.